Muistoja muistoja sivu 2

Tervetuloa ystävät elämäntarinani toiselle avatulle sivulle. Tämä kuten ensimmäinenkin sivu kertoo tapahtumista oman perheeni elämästä ja sen moninaisista vaiheista. Mikäli olet enimmäistä kertaa sivuillani niin kehoitan sinua lukemaan ensimmäisen sivun niin huomaat ettei ole vaiheita puuttunut ja huomaat myös sen kuinka Kirkkauden Herra on johdattanut ei ainoastaan minun vaan myös koko perhekuntani vaiheita.

Vuosi 2021 jonka tapahtumista tämä sivu alkaa on ollut raskas vuosi ja kuitenkin tuo vuosi monin tavoin näytti meille koko perheelle kaikkein eniten Jumalan rientävästä avusta kun rakas Leila puoliso ja mummu otettiin kirkkauteen huhtikuun 16 pv. en osaa vieläkään tuota tapahtumaa sanoikisi kertoa kun polvillani olin siinä vuoteen ääressä ja taivaalliset hakijat tulevat odottaen kun viimeinen sydämen lyönti on tapahtunut ja …….. …… ……………. .. ……

Raamatun Saarnaaja kuvannollisesti siitä sanoo 12: 6. ennenkuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. 7. Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin. 

Leilan arkun kankaan laskostus kuviointi kuvasi suloisesti kuinka pitkän uran hän teki elämässään sairaanhoitajana ja silloin nuorena ollessamme työpukujen kuviointi laskostus oli juuri pukujen etupuolelta tämän kuvioinnin kaltainen

Jumalan suloisia muistamisia: kuvassa oleva liljan kukan  tarina lyhykäisesti:

Kun aikoinaan 57 vuotta sitten pidettiin meidän häät tuossa kasvattikodissani 1964 oli jo syyskuun 20 pv. eikä luonnossakaan ollut mitään kukkasia enään niin siinä pihassa yhdessä penkissä oli muutamia tällaisia liljoja ja kävin ne siitä ottamassa ruokapöytiin.  Vuosikymmenten aikana näitä itsekkin kasvatin tässä Peuraniemen pihalla, mutta ne ajanmittaan kaikki hävisivät kun myyrätkin niitä hävittivät. Monia vuosia meni ettei näitä enään ollut kukkimassa.

Yhteisenä viimeisenä hääpäivänämme 20.9.2020 ihmettelin tuossa aitan kupeessa olevaa nokkospehkoa kun siitä pisti silmiini merkillisen värinen kohde ja ajattelin, että minkäslainen astia tuonne on tipahtanut ja menin katsomaan niin siellä oli puhjennut kukkaan yksi tällainen lilja ja vielä meidän hääpäivänä. Kyynelsilmin sen siitä leikkasin ja se oli maljakossa sellaisena vielä monta viikkoa sillä muistin että se on todella kestävä myös maljakossa. Nyt viime syksynä kaivoin sen sipulin ylös ja siellä oli monta pientä sipulia ja istutin ne rukouksen kanssa uuteen paikkaan muistoksi Herran talletuksista 

Leila sai viimeisen leposijan tämän samanikäisensä puu juurelle ja aikoinaan myöskin sinne minutkin kätketään

 

 

Matka jatkuu

menneeseen kesään liittyi monenlaista  

  perheittemme tapahtumia 

kuvassa Karolina valmistujais asussa jollaisia Skotlannissa lakimiehet käyttävät

Karoliina sai ennätysajassa lakitieteen  opinnot päätökseen Dundeen yliopistossa Skotlannissa ja hakee nyt edelleen jatko-opintoihin

 

veljensä Rasmus keskeytti vuodeksi fysiikan opiskelut  ja kävi armeijan Kajaanissa ja päätyi siellä tela-ajoneuvon kuljettajaksi

Löytöja

Iirikseltä Jannen tyttäreltä tuli iloinen kuvaviesti kun hän oli kaappejaan siivoillessa löytänyt  yllättävän aarteen

Olavi pappa oli tehnyt viisivuotiaalle oman kännykän v.2005.

silloin ei vielä lapsilla ollut nokialaisia vaan ,vaan vaan. Katsoppa mikä erkonomia.

Heinäkuussa Sannamari ja Karoliina järjestivat peuraniemessä lankojen värjäys päivät. Kaikki värit ovat luonnon kasveilla aikaan saatuja. Upeita ja ilmeistäkin voi päätellä mitä on onnistumisen ilo

Joulukuusa oli  Vennyn ylioppilasjuhla. Voi miten suloiset juhlat

vuosien aikana lapset löysivät mummolasta monta jännittävää piilopaikkaa kuvassa Venny kaksivuotiaana. Oltiin kokoonnuttu syömään ja ihmeteltiin mihin se Venny tästä katosi ja minä ihmettelin että miksikä tuo pesukommuutin ovi niin kummasti heiluu ja kuitenkin on kiinni. Ja voi sitä riemua kun tyttö löydettiin kaapista syömässä Leila mummulta saatua rinkilää

13.3.2022

  alla Joonatan s. 1994 kuvassa ehkä puolentoista vuoden ikäisenä, hänellä kaksoisveli Valtteri.

Joonatan syntyi CP-vammaisena täysin liikuntakyvyttömänä ja ei ole pystynyt puhumaan.Nyt ensikesänä veljekset täyttävät 28 vuotta. Tämä kuva oli myös rakas Leila mummulle, kuva oli tuolla vanhainkodillakin mummun pöydällä vaikka ei Leila ollut enään vuosiin pystynyt sanomaan sanoja kun sairaus oli ne riipinyt pois eikä ennään ollut edes meitä muitakaan tuntenut kuin minut. Erään kerran näytin Leilalle tätä kuvaa ja kysyin ”sanoppa Leila kuka mahtaa olla tässsä kuvassa” Hän katsoi pitkään pitkään ja voi kun osaisin sen tähän kirjoittaa kuinka kaukaa hän muististaan haki ja löysi Jumalan lupaukset ja kun ei todellakaan ollut enään vuosiin ollut sanoja hänen huuliltaan kuultu Leila mummu ojensi sormensa kuvan päälle ja sanoi niinkuin hän terveenä ollessaan oli sanoja puhunut ”no tämähän on se uusin tuleva evankelista” sitten taas mummulta kaikki sanomiset sammuivat.

 

Leila mummu oli ommellut lippalakin Joonatanille

12.1.2023

 Kuva-albumista suloisia muistoja kolmannen sukupolvemme lapsuuden alkuajoilta toukokuulta 2001 lähtien

 

Ilmeistä päätellen puhelu on mummolan mummulasta

 

 

jahaa… kehäkukkia… pappahan ei kieltänyt niitä maistamasta

Leila mummu oli myös innoittava musiikin opettaja

  mummuuuuu …. Ceeestäkö vai aasta….ahaa

 

ja ja sitten kuninkaallisia..  

  muistaakseni tässä oli kenraaliharjoitus pienten joutsenten tanssikohtaukseen

  tapaninpäivänajot Peuraniemen jäällä v.2010

 

naapurin Venlaa ei äitinsä päästänyt ajelulle mukaan

….. no tässäpä sitten kyytiterveiset menijöille

 

 

 

perjantaina 25.7.2025

 

 

perjantaina 25.7.2025

alla olevat kuvat liittyvät perhetapahtumaan

silloin oltiin lasteni perheitten kanssa  tutustumassa minun lapsuuteni ajan maisemiin ja tapahtumiin  Isojoen Vanhassakylässä vain Janne ja Iiris ovat täällä käyneet vuosia sitten mutta muut eivät koskaan. Olen suuresti kiitollinen heille että ovat jo pitkää odottaneet tätä yhteistä tapaamistamme ja alustavasti tästä sovittiin jo vuotta aiemmin.

Alla kuvia vuosikymmenten ajoilta ja ne avattiin myös kaikkien läsnäolleitten kännyköihin josta saivat seurata mistä on kysymys josta tein lyhyen selonteon kuva kuvalta

Alla kuva: Isojoki, Vanhankylän kohdalta keväällä 2024 joki laskee pohjanlahteen, lapsuudessani tästä joesta saatiin isoja lohia ja runsaasti krapuja  

alla syntymäkotini 

vasemman puoleinen ikkuna oli meidän puoli ja oikealla oli mummun huone mummua nimitettiin sillä alueella yleisesti muoriksi.Meidän asuin huone oli noin 20 neliötä ja kaikkiaan meitä siinä asui kymmenen lasta ja isä ja äiti.  Vuotet olivat lauta pukkien varassa ja ne vietiin latoon päiväksi ja olkipatjan tapaiset oli läjittäin yhden lavetin päällä. Nukkumaan asetuttiin limittäin vuoroin päät ja jalat eri suuntiin niin pystyttiin ainakin kaikki olemaan pitkällään.

minä olin syntynyt 26.8.1943 ohranleikkuun aikana ja olin kymmenes lapsista. Isäni oli rintamalla Kannaksella. Tilasin muutama vuosi sitten sota-arkistosta isääni Franssia kokevat tiedot ja sitä ei olisi pitänyt tilata sillä siitä tuli niin suuri murhe kun siinä kerrottiin että isäni oli saanut rintamalta kahdenviikon loman ja sitten oli niin että äitini Hilda oli juuri viimeisillään odottaessaan kymmenennne lapsen syntymää eli minua ja isä oli tästä syystä myöhästynyt rintamalle paluussaan kaksi päivää ja sen seurauksen kenttäoikeudessa hänet määrättiin kahdeksi viikoksi arestiin, ja sinä aikana sitten oli minun syntymiseni. 

Todistettu tarina kertoi että oli ohranleikkuun aika ja silloin leikattiin ohra sirpillä ja leikkuut pidettiin kökkänä eli talkoilla jolloin kylän väki kokoontui vuorollaan toisiaan auttamaan. Äitini oli myös leikkuuväen mukana ja oltiin vielä omalla pellolla ihan pihan lähellä ja minä olin pudonnut äidin hameen alta ojan pientareelle ja siita vielä vyörähtänyt ojaan. Joku naisista oli tullu äidille apuun ja sirpillä leikannut napanuoran poikki. Äiti oli käynyt kaivolla pesemässä ittensä ja tullu jatkamaan leikkuuta muitten mukana. Minut oli laitettu olokien päälle ja ladosta haettu joku vaate suojaksi ja silmien peitteeksi…….

 

 

 

alla kuva äitini Hilda ja isäni Franssi

tämä valokuva on otettu kolme vuotta ennen minun syntymään eli tästä puuttui vielä Alisa ja minä Olavi ajatteleppa tähän joukkoon vielä kaksi lisää ja kaikki asuttiin 20 neliön huoneessa

alla kuva kehdosta jossa kaikki minun sisareni olivat olleet ja minä sitten viimeisenä

 

 

tässä  kuvassa 21 vuotta myöhemmin  oma poikani Janne kehdossa v. 1965
voit aavistaa että olihan se koskettavaa laskea oma poikani tähän josta tiesin että minä olin siinä viimeksi nukkunut ja huutanutkin .

Sillä ehdin pelastaa tuon aarteen kotimökin vintiltä enenkuin mökki purettiin tai poltettiin mikä vielä pystyssä oli Minä olin itse siitä viimeisenä lähtenyt ja nyt vuosien aikana myös muutkin minun lapsistani Janne, Sannamari ja Matti ja myös kaikki kuusi lastenlastammekin avat niissä ensmmäisiä uniaan nukkunet.

seuraavat kuvat kertovat elämää sen ajan maasedulla

 

tämä maisemataulu on minulle rakas siitä syystä että muistin heti kuinka tällainen aita ja veräjä oli aina silloin kun tultiin toiselta kylältä toiselle eli se oli aina merkinä naapurikylään tulosta

tuttu näky oli kun joka päivä kauimmaisesta talosta lähti tulemaan karja niin siihen liittyi sitten kaikki kylän lehmät ja ne saatettiin sitten kylän takanaolevalle metsätielle josta ne sitten itse hajaantuivat pitkin lähitienoita ja etsivät sieltä syömiset ja illan tullen ne palasivat sitten takaiain ja jokainen tiesi mihin taloon niittenoli poikettava ja tämä oli meistä kakaroista tosi jännää

 

meidän kylällä oli myös oma taidemaalari Marjamaan Reino ja hänellä oli tosi kaunis vaimo ja kun he asuivat ihan joen partaalla niin tätä vaimoa kutsuttiin aina Jokisuun Elliksi. Heistä jäi kaunis muisto ja vuosikymmenet toivoin jostakin lötyvän tämän Reinon maalaaman taulun ja vasta muutama vuosi sitten eräällä kirpputorilla oli tämän taulu ja tunnistin heti että tuollaisia hän kylämme rannoilta maalasi. Tässä maalaus Isojoki Vanhankylän kohdalla 1950

kylälle ilmestyi ensimmäinen auto 1948 Olisiko se ollut Vuorikosken Maurin

 

tällasissa tamineissa lapsuuden ajan köyhän perheen lapset olivat .Kenkiäkään ei aina ollut kaikille. Muistan kuinka kerrankin toset olivat jo lähteneet kouluun ja mulle ei jäänyt minkäänlaisia jalkaan vedettävää ja minä huusin niitten perään ”tuokaa mun kengät takasi ”  niinku nyt mulla mukamas olisi ollut omat. Minun oli jäätävä kotiin kun talvi oli,

Toisen kerran taisi olla lokakuu ja jouduin lähtemää avojaloin vaikka maa oli paksussa kuurassa. Naapurin pojat jotka olivat samalla luokalla näkivät minun tuskan kun jalkoja palelti niin pojat vuorollaa pissasivat sammalmättäälle ja minä teputtelin siinä jalkojani ja sitten taas jatkettiin juosten  eteenpäin. Muistan kun tultiin koulun pihalle niin juoksin puuliiteriin ja siellä itkien hieroin kohmeisia jalkojani ja tunnillakin niitä pakotti vielä tuskallisesti.

alla kuva minusta ehkä yhdeksän vuotiaana avo jaloin

Erään kerran opettaja oli käskenyt tuomaan rikkinäisen villasukan että opeteltaisiin miten niitä tulisi parsia. Sitten tunnin alussa opettaja kiikutti minun sukkaani pitkin luokkaa  Ja ivallisesti huusi ” kahtokaa ny minkälaisissa räteissä Mäkelän Hiltan kakarat joutuu kulukemaan hyi olokoon”

Vuosikymmeniä myöhemmin  minulle kerrottiin miten hirvittävän lopun tuo opettaja joutui kokemaan kun siihen aikoihin ei vielä ollut minkäänlaisia syöpälääkkeitä kun monet jopa oksensivat sisälmyksensä ulos. Niin oli tällekkin opettajalle tapahtunut. En ollut koskaan tällaista toivonut tapahtuvaksi

 

muisto katolle johtavista rapuista ,kuvassa olevat henkilöt eivä liity kertomaani muistoon 

Oikeanpuoleisesta ovesta mentiin meidän tupaan. Eräänä päivänä ätini tuli ulos tuosta ovesta kädessään iso morapuukko ja istuutui tuohon rappujen alapuolalle ja huusi  ”tuleppas Olavi tänne ” minä riensin heti eikä minua yhtään peloittanut vaikka näin tuon juluman puukon hänen kädessään. Äiti nosti mekkonsa helemustaa ylemmäs ja sanoi ”istuppas tuohon”  ja minä istuin ja kohta alako kuulumaan päälaelta narskahduksia kun äiti puukonkädellä painoi päässä olevia täitä . Joka kevät ajettiin pojilta tukka nahkaa myöten   kun silloin sodan jälkeen pitkään köyhimmissä huusholleissa oli täitä, luteita ja kirppuja ja vielä russakoitakin. Aina kun narskahdus kuului äti antoi niille nimet  ” ensimmäinen enkeli toinen tonkeli molmas konkeli neiäs neitsyt viides villahattu kuudes kultatynnyri seitsemäs sepän emäntä yhdeksäs ympyriäinen……voi kun siinä äidin jalakojen välissä oli niin hyvä olla ja se onkin jäänyt ainoaksi muistoksi äidin sylistä. Kun niitä tukistamisia oli kuitenki lähes päivittäin kun äiti yksin yritti pitää kuritusta tuon kakaralauman keskellä. joskus äiti    teki riitapuolille niin että laittoi kaksi tappelijaa keskelle lattiaa seisomaan ja sitoi huivin tapaisella riitelijöiden naamat vastakkain. arvaappa oliko siinä heleppo olla kun oli tuijotettava toista naamasata naamaan ja monesti siinä pääsi naurun turskahdus niin kohta tuli äiti ja molemmin käsin kopsautti toistemme otsat vastakkain ja huudahti  ”sekö vielä naurattaaki”

Äidin kurinpito ei koskaan myöhemmällä iällä aiheuttanut katkeruutta päin vastoin oli häneen nähden sanoisinko merkilinen rakkaus sillä äiti ei kurittanut vihasta käsin niinkuin isä joka oli rampautunut sodassa ja loppuikänsä oli raivo juoppo ja uhkaili puukoilla ja pyssyillä.

meillä oli yksi lehmä ja äitini kasvatti vasikkaa koko kesän että olisi sitten syksyllä myynyt sen ja ostanut sillä rahalla nauloja kun oli tarkoitus rakentaa oma sauna pihaan. Meillä ei ollut sitä ennen minkäänlaista pesutupaa eikä edes omaa kaivoakaan. Mutta kun äiti oli vasikan myynyt ja siitä tuleva raha oli tullut kylän pankkiin niin isä oli saanut siitä tiedon ja meni ja nosti rahat ja lähti Kristiinaan siellä ryyppykavereitten kanssa sitten vasikka juotiin kurkusta alas.

tässä kuvassa minä olen kait yhdeksän vuoden ikäinen. Alisa ja minä puutuimme tuolta ylempänä olevasta lapsilaumasta otetusta kuvasta.

tähän kiveen liittyi kilpahuudantaa kuka sai ison talon tyttären voileivän jota hän ei ollut koulussa jaksanut syödä ….… ……..Muistan tytön nimen hän oli ison talon tyttö ja voileivät olivat sen koisetkin kun niitä koulussa ruokatunnilla ei jaksanut kaikia syödä niin paluumatkalla hän pomppasi tuolle kivelle ja kaivoi leivät repustaan ,nosti ne päänsä yläpuolelle ja huusi ”se saa joka kovimmin huutaa” ja arvaappa kukan ne useinmiten sai. Tämäkin tyttö taisi kuolla aika nuorena ja jäiköhän häneltä edes ketää perillistä , en ole kuullut.

 tällaiset olivat luokkakoot ja pulpetit

muistaakseni kouluihin tuli keittoruoka 1952 olisiko ollut sama vuosi kun olivat olympiakisat Helsingissä. . Kuvassa eroittaa kuinka lapsilla oli maitopullo mukana ja omat voileivät, meillä ei ollut koskaan omia eväitä kun aina ollut ruokaa aina edes koulusta palatessakaan 

kuvassa sian sorkkia eli kinttuja jostakin oli äitimme saanut ison ämpärillisen sian sorkkia tuvassamme oli silloin merkillinen hiljaisuus ja leivinuunissa oli kammottava tulen loimu ja sitten kun uunissa viimein oli paksu punertava hiillos niin sen päälle äiti laitteli nuo sorkast ja käänteli niitä että paistuisivat joka puolelta . Tupaan levittäytyi pistävä palavan lihan käry ja silmistä vuoti vedet kun huonekkin jossa oli vain parikymmentä neiliötö tilaa ja meitä kymmenen lasta. pöydälle tällättiin jokaiselle kattopäreet ja siihen äiti nosteli jokaiselle tuollaisen sorkan ja sitten sitä paljain käsin ja ruvettiin kaluamaan. Ja muistoksi jäi että tuo kaluaminen oli tosi jännittävää ja kun nälkä oli niin siitä ei sitten lopuksi käteen jäänyt kuin pelkkä luu ja kaksi sorkan kynttä. Mutta kyllä sitä luuta vielä moneen kertaan imeskeltiin, Ja arvaappas mitä sitten, äiti keräs kaikki luut isoon rautapataan ja laittoi ne vielä yöksi uuniin. Sitten huomenna keräsi luut pois padasta ja teki ruisjauhoista paksua takinaa ja siitä sellaisia klimppejä laittoi liemen sekaan ja keitti niitä sitten hellalla ja kyllä täytyy sanoa että se oli herkullista syödä ja kun olihan se vielä oman äidin laittamaa

 

Äitimme oli joskus saanut isosta talosta vihreässä homeessa olecvia leipiä  ja muistan kun kotona oltiin odotettu murua pöytään niin hän otti puukon ja kaivoi siitä leivästä sitä vihreätä hometta ja antoi niitä ,mulle sanoen  ” syö sinä Olavi näitä nii sitte sulle tulee komia laulun ääni” ja minä söin ja kyllähän sitä ääntäkin sitte myöhemmin tuli.

Sitten tuli lokakuu 1953

tulin koulusta kotiin ja näin että äiti oli kaivolla pesemässä pyykkiä ja olivat jo syksyn kylmät ja muistan kun ei ollut mitään suuhunpantavaa ja äiti tuli sisälle säikähtäneenä ja sanoi vain ”rupes niin päätä särkemään että laitan tuohon hetkeksi pitkälleni” siinä hän sitten oli tajuttomana viisi vuorokautta. En muista oliko se kuka joka kävi siinä kahtomassa mies se oli oliko lääkäri en tiedä mutta hetken sitä kahtoi ja olisko pulssia kokeillu . nousi ja sanoi  ”ei toimitä lähtiä viemään mihinkään.”

Sitte seuraavana päivänä tuli pappi, istui hetken tajuttoman äitimme vierellä nousi ja lähti eikä mulle ja siskolleni Alisalle mitään sanonut, senkin muistan että polkupyörällä hän tuli ja lähti. Kirkolle oli seitsemäntoista kilometriä matkaa. Me lähettiin kouluun ja äiti jäi siihen sänkyyn tajuttomana monena aamuna . Sitten viidentenä yönä oli naapurista Alliina vanha mummo valavomassa meillä  ja neljän aikana aamuyöstä herätti meidät ”nouskaahan ny kahtomaan äiteenne lähtee ny pois”

Ja niin äitimme lähti.

äitin hautajaiset lokakuussa 1953

kuvassa minä oikealla isän vieressä  kaksi sisarstani eivät olleet päässeet mukaan olen tuolla Muistoja muistoja 1 sivulla yksi kertonut tarkemmin  tästä tapahtumasta

alla kuva ei ole äidin hautajaisista vaan kuva siksi että aina koko kylä kokoontui niin sanotulle ” lähölle” arkku oli auki ja lapsetkin halusivat nähdä vainajan eikä niistä kenellekkään mitään jälkipelkoja tai kauhistuksia tullu kun se vain oli ollut tapa sukupolvesta toisaeen

 

 äidin kuoleman jälkeen olimme Alisan kanssa kahdestaan  seuraavaan syksyyn asti isä kävi joskus Kristiinasta ja silloinkin humalassa. Me käytiin ihimisten aitoista yöllä varastamassa jyviä ja niitä keitettiin ta pureskeltiin semmosenaan, En kyllä muista miten me selvisimme mutta olen todennut että Jumalan enkelit kävivät meitä syöttämässä, miten sitä en osaa kertoa.

sitten loppukesästä 1954 isä tuli yllättäen kotiin ja alkoi ehtimään puukkoa ja pyssyään jotka olimme laittaneet latoon piiloon pehkujen alle. Mutta isä ravas meidän perässä ja huuti koko ajan että eikö sitä puukkoa ala löytymään. Pääsimme muutaman askeleen irti hänen katseiltaan kun kuiskasin Aliisalle ” nyt lähetään ” ja jälleen iliman kenkiä yötä vasten silloin oli vielä vähän hämärää pakenimme kylätietä……..  en muista missä me se yö oltiin

Mutta seuraavana yönä olimme Penttilän talossa siellä oli ystävälliset emäntä ja Mauri isäntä ja laittoivat meille saliin vuoteet ja sitten aamulla meitä haettiin ulos ja isämme oli tullut saman talon ulko ovella henikossa humalastaan sammuneena. Ei siinä hyävästejä isälle jätetty. Kun meitä lähdettiin viemään Penttilän talosta Valtimolle lastenkotiin.

alla kuva Penttilän talosta

tarkalleen  seitsemänkymmentäyksi votta myöhemmin eli nyt vuonna 2025 olin lasteni perheitten kanssa muistelemassa lapsuuteni tapahtumia sen talon ulko-oven edessä josta pakomatka maailmalle oli auennut.

Nyt myös huomasin tätä valokuvaa liikuttuneena tähän liittäessäni kuinka kuvassa oma poikani poika Joonatan istuu cp- vammaisena pyörätuolissa tarkallen samassa kohtaa missä isäni oli humalaansa sammuneena kun meidät tuosta talosta vietiin lastenkotiin Valtimon kuntaa .

Joonatan on nyt jo 31 vuotias ja hänen kanssaan olemme kaikki nämä vuodet joka sunnuntai iltapäivällä pitäneet rukousta sukumme puolesta. Joonatan on monesti jo odottanut kädet ristissä papan soittoa yhteistä rukousta pitääksmme. Näin Jumala tälläkin kuvalla puhuttelee meidän vaellustemme polkuja kun menneitten sukupolvien kohtalot kohtaavat elämän risteyskohdissa, kuinka ne voivatkaan olla melkoisia puhutteluja ja pysähtymisten hetkiä.

alla kuva aika

tarkalleen siitä paikasta jossa ohranleikkuun aikana olin äitini helmojen alta ojaan pyörähtänyt ( tarkemmin selitetty tuolla ylempänä)  82 vuotta sitte.

Ja nyt samalla pakalla omat lapseni Janne 60 v. Sannamari 57 v. Matti 55 v.  

 

tässä alla kuvassa koko minun sukuni Rasmus ja Karoliina eivät päässeet mukaan ja heitä oli kovasti meillä kaikilla ikävä

 Kun tätä Isojoelle  tapaamistamme suunnittelin ja ohjelmaa sinne, niin kuvittele sain aivan selvästi Herralta kehoituksen pyytää Jannelta  sinne laulamaan minulle laulun joka hyvin kuvasi niitä tapahtumia joissa äitimme kantoi kaken huolen ja vastuun. Tämä laulu on puhutteleva ja kun Janne aloitti tätä laulamaan en voinut pidättää itkuani kun tapahtumapaikka oli juuri tämä elämän ansimmäiset vuodet niin Jannen tytär Venny 24 v. tuli heti halaamaan ja yhdessä itkettiin. Tämän laulun viimeisen säkeistö sanat ovat Jannen sanoitusta Jannelta myös itseltään on ilmestynyt monta koskettavaa cd levyä.

 

 

alla vielä kuva

lapsuuteni kodista siksi että siihen liittyy sellainen tapahtuma että uskon ettei Suomessa montakaa sellaista tapahtumaa ole tapahtunut kuin tuon päätyhuoneen ikkunan sisäpuolella lähes kahdeksankymmentä vuotta sitte

 

olin vielä silloin vasta muutaman vuoden ikäinen kun eräänä aamuyönä Jeesus ilmestyi minulle unessa ja asia jonka hän kertoi kokonaisuudessaan en voi sitä tähän kirjoittaa enkä koskaan ole puheissanikaan sitä kertonut, en vain ole uskaltanut. Mutta pääasia mikä hänellä minulle oli, oli se ” sinä pieni poikainen päivät tulevat sinun vanhuudessasi jolloin minä lähetän sinut puhumaan tälle kansallesi vakavia ja raskaita asioita”.

Kun sitten päivä oli vaalennut riensin sängystä tuon ikkunan ääreen sisällä tuvassa niin ikkuna oli paksussa jäässä ja kun oli vain yksi lasikerros yritin sormellani sulatta siihen jäähän reikää ja välillä suussani lämmitin sitä sormenpäätä ja taas hankasi sitä jäätä niin että sain siihen pienen reiän ja siitä yritin nähdä vielä Jeesuksen perään sillä minulla olin niin syvä ikävä häntä ja olisin halunnut että hän olisi  ottanut minut mukaansa kun se hänestä jäänyt rakkaus oli niin merkillisen pyhää. En uskaltanut kertoa koskaan silloin  tuota untani, mutta muistin vuosikymmenet tuon unen  ja vasta sitten lähes viisikymmen vuotiaana kun tulimme vaimoni Leilan kanssa uskoon aloin siitä puhujamatkoillani kertomaan.

 Yli viidenkymmenen ollessani kysyin rukouksessa Jeesukselta milloin tuo käyntisi luonani tapahtui ja välittömästi minulle näytettiin tuo aika 27.11.1947 ja silloin olin ollut 4 v 3 kk.

Tähä kertomaani päättyi oma osuuteni siellä Isojoen Vanhassa kylässä lapsuuteni kotimökin raunioilla ja lopuksi poikani Matti lauloi ihanan laulun. 

 

 

Vielä lopuksi pidin lyhyen kiitosrukouksen ja lauloimme yhdessä Kiitos virren jonka monesti olemme yhdessä laulaneet yhteisissä perhetapahtumissa

Soi kunniaksi Luojan,

nyt virsi kiitoksen,

tuon kaiken hyvän tuojan

ja suojan ainaisen!

Hän, Isä, rakkahasti

ain vaali luotujaan,

ja kaiken taitavasti

hän ohjaa tuolta taivaastaan.

 

Hän säät ja ilmat säätää

ja aallot tainnuttaa

ja hyisen hallan häätää

ja viljan vartuttaa.

Hän onneen meidät ohjaa

, jos joutuu johdantaan.

Sen rakkauden pohjaa

ken pystyy koskaan tutkimaan?  

 

Siis kiitos, Herra taivaan,

kun lahjas meille toit

ja palkaks työn ja vaivan

taas puhtaan leivän soit.

Suo, että alttiin mielin

myös köyhää holhoomme,

ja sydämin ja kielin

sua lakkaamatta kiitämme.

tältä paikalta se elämäni oli lähtenyt ohranleikkuun aikana 1943 ja olen saanut kertoa nyt jälkipolvilleni näitä muistoja ja kuinka olen Jumalalle ollut kiitollinen näistä rakkaista ja heidän huolenpidostaan minua vanhaa isää ja pappaa kohtaan.

Vanhastakylästä siirryimme sitten Isojoen kirkolle  

 

tulimme sukuni haudoille johon viimeksi lähes vuosi sitten olin laskenut veljeni Mikon

 

tuhkauurnan ja niin olin sitten saattanut kaikki sisareni ja veljeni hautaan minä olen enään jäljellä kymmenen kun meitä oli.

Heistä ketään ei ole enään keskuudessamme

isäni sotaväki kuvassa

vaikka elämän alkuvuosina oli paljon raskaita asoita ja pelkoja niin nyt vanhemmiten ja ennekaikkea uskossa Jeesukseen , on suurta armoa kun on saanut antaa anteeksi ja unohtaa niin niille muistoille tulee sellainen kauneuden viitta ylle jopa niin kaunis että kiittää Jumalaa siitä että minulla on ollut juuri nuo elämäntilanteet joissa kuitenkin on kaikelta peruuttamattomalta pahalta tullut varjelluksi.

Siksi tähän lopuksi kaunis nuoruudenkuva isästäni, Frans Viljamista joka viisi vuotta sodassa olleena vammautui… Kiitos isä ,Kiitos äiti

Kiitos myös edesmenneen vaimoni Leilan elämästä,

Kiitos Jannesta ,Emiliasta, Iiriksestä ja Vennystä

Kiitos Sannamarista, Jarista,Karoliinasta ja Rasmuksesta

Kiitos Matista, Virpistä, Joonatanista ja Valtterista

Kiitos teille kaikille esirukoilijoille jotka vuodesta toiseen olette rukouksin muistaneet

 

 

Raamatun Saarnaaja kertoo  3;1-

1. Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.
2. Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
3. Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.
4. Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.
5. Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.
6. Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.
7. Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.
8. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.
 10. Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa.
11. Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua.
12. Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä.

matka jatkuu muistoja muistoja sivulla 3

avaan sen lähiviikkoina 

 kuvassa Matti pojan rakentamat lähes sata askelmaa korkeat raput Koivurannassa Muurlassa